maanantai 30. kesäkuuta 2014

Hanhi- ja joutsenretkellä


Matti Mäkelän viikko sitten löytämä kiljuhanhi tuli vastaan iltakävelyllä. Kaunis, kovasti vanhan kiljukkaan näköinen lintu, jonka lajipuhtaudesta on tosin esitetty arveluja tundrahanhiristeymän suuntaan mm. kulmikkaan, vaaleahkon pään johdosta.

Seura tekee kaltaisekseen, sanotaan. Valkoposkien kera viheriön laidalla keskikesällä tepasteleva kiljuhanhi on värirenkaineen jollakin tapaa surullinen näky. Vielä 1940 -luvulla laji oli runsaslukuinen läpimuuttaja keväisin Porin seudulla. Nyt Skandinavian kiljuhanhikanta sinnittelee sukupuuton partaalla ja kerrasta ei ole opittu, vaan lähisukuinen taigametsähanhi, Anser fabalis fabalis, on sekin vähentynyt romahdusmaisesti parinkymmenen vuoden aikana. Onneksi ministeriö päätti rauhoittaa lajin tulevalle metsästyskaudelle. Toivottavasti muut Pohjoismaat seuraavat esimerkkiä.

Kyhmyjoutsen sopii hyvin tarhalintuteemaan. Lajin leviämishistoria Suomessa on jokseenkin kiistanalainen ja lajin alkuperän arvellaan sijaitsevan Keski-Aasian aroilla. Laji on ollut suosittu puistolintu jo vuosisatoja sitten ja Satakunnassa, Kauttuan ruukinpuistossa, niitä lienee uiskennellut Johan Parmen Timmen aikoihin parisataa vuotta sitten.

Tästä oli tarkoitus tulla klassinen sydänkaulakuva, mutta ajoitus ei aivan onnistunut tällä kertaa. Osasyynä lienee kuvaan tunkeva kolmas pyörä, jonka paljastaa viimevuotiseksi poikaseksi mm himmeä nokka ja puvussa jäljellä olevat likaisenruskeat höyhenet.

Vanhan koiraan tunnistaa aatelisesta nokkakyhmystä
Naaraan nokkakyhmy on vaatimattomampi
Ei liene epäselvää, kuka on söötti?

Kahlaajarannalla maleksi muutamia suokukkoja, kuusi tylliä, kaksi pikkutylliä, vanha lapinsirri ja meriharakka. Kuvan jäljen jättänyt harmaatakki ei ole kahlaaja ensinkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti